Kategoria kirjoituksia kuvataideterapiasta

Maaliskuu 2020

Mikä ihmeen taideterapeutti?

Mietin, mistä näkökulmasta kirjoittaisin tämän oman blogivuoroni. Siitäkö mikä on taideterapian yhteiskunnallinen tilanne? Yrittäjyydestä taideterapeuttina? Taideterapian vaikuttavuutta todistellen vai menetelmän monista luovista käyttötavoista? Päädyin kuitenkin siihen, että kirjoitan blogin henkilökohtaisesta lähtökohdasta, siitä miksi uskon niin vahvasti taideterapian vaikuttavuuteen ja kuinka itse näen taideterapian menetelmänä.

Olen koulutukselta lähihoitaja, sosionomi ja ratkaisukeskeinen taideterapeutti. Työtä olen elämäni aikana tehnyt päiväkodissa, lastenkodissa, perhekodissa, nuorisoasiainkeskuksessa, nuorisotalolla, kotipalvelussa, kaupassa, maalikaupassa, kioskilla, huoltoasemalla, videovuokraamossa, vuodeosastolla, vaikeavammaisten asuntolassa, nuorten pajatoiminnassa, yksilö- ja ryhmävalmentajana nuorten hankkeessa, kuntouttavan työtoiminnan yksilövalmentajana, sosiaalisessa kuntoutuksessa yksilö ja ryhmävalmentajana ja nyt yrittäjänä. Humaani vasemmistolainen arvomaailmani koostuu kaikista näistä ihmiskohtaamisista, vähättelemättä henkilökohtaisen elämän kokemuksia.

Erilaisissa työyhteisöissä on aina erilaiset menetelmät ja tavoitteet. Ihmisten kanssa työskenneltäessä kaikissa paikoissa kuitenkin hyvin keskeisiä käsitteitä on ”asiakaslähtöisyys”, ”osallistaminen”, ”hyvinvointi” jne. Sitähän me sote-alalla haluamme; tehdä ihmisille hyvää.

Huolimatta tästä tahdostamme tehdä hyvää, meitä säätelee tekemisessämme monet byrokraattiset säännöt ja faktat: tuloksellisuus, aikarajat, tieteellinen näyttö, budjetit jne. Tässä ristitulessa sote-alan työntekijät joutuvat joskus venymään oman arvomaailmansa kanssa.

Se miksi itse olen päätynyt sote-alalle, on vilpitön kiinnostus ihmisyyttä kohtaan. En kyllästy koskaan siihen jännitykseen, mitä kohtaamaltani ihmiseltä voin oppia. Kun tapaamani uusi lapsi, nuori tai ihan minkä statuksen omaava ihminen tahansa alkaa minulle avata omaa elämäänsä, kokemaansa ja todellisuuttaan, on se joka kerta yhtä mykistävää ja kiinnostavaa.

Näiden pintojen heijastumien välissä on mahtavaa kulkea kuin Liisa ihmemaassa ja ihmetellä asioita ääneen. Ihmettelystä syntyy dialogeja, jotka avaavat näkökulmia. Minun ei tarvitse tietää, eikä olla asiantuntija, vaan saan olla ihmettelijä ja utelias. Riittää, että olen kiinnostunut aidosti, kun varsinainen asiantuntija eli asiakkaani kertoo omasta todellisuudestaan. Jotta oivalluksia syntyy, niiden täytyy olla itse tuotettuja. Juuri näistä uteliaista ja arvostavista dialogeista mahdollistuu oivallukset. Mikä minä olen sanomaan miten asiat ovat, kun en tiedä kokonaiskuvaa? Voin vain ihmetellä ja kysyä ja se riittää.

Ihmisen aivojen täytyy tehdä työtä, jotta kokemukset muuntuvat päässä sanoiksi. Toisille se on helpompaa, toisille vaikeampaa. Visuaalinen ihminen näkee päässään kuvia ja sanojen muodostamiseen on pidempi reitti kuin verbaalisilla ihmisillä, joilla taas kuvan tuottaminen saattaa olla vaikeampaa. Olemme erilaisia. Kuvataideterapia ei siis ole kaikkia varten. Ne visuaaliset ihmiset, jotka näkevät tarinat kuvina mielessään, saattaa ne myös kokea voimakkaammin nahoissaan. He ikään kuin katsovat elokuvana kaiken sen, mitä kuulevat. Asian kääntäminen toisinpäin onkin sitten heille vaikeampaa. Kun pitäisi sanoittaa tuntemaansa, näkemäänsä ja kokemaansa maailmaa, kuvasta saadaan väline, jota voidaan ihmetellä yhdessä. Tähän liitettynä kohtaaminen, näkökulmat ja aktiivinen kuuntelu tekevät työskentelystä taideterapeuttista.

Kun tämä kaikki toteutetaan suunnitellusti, ratkaisukeskeisessä viitekehyksessä, tavoitteita määrittäen, yksilöllisesti erilaisia tehtäviä ja materiaaleja valikoiden, saadaan aikaan mahtava kohtaamisen kenttä, jossa ihmisellä on mahdollisuus tutkia itseään, kokemuksiaan, löytää asioita, joiden avulla on selvinnyt, vahvistaa selviytymiskeinoja, oivaltaa osaamistaan, nähdä omaa ihmeellisyyttään ja mikä parasta, kaikki tallentuu kuviin, joihin voi palata yhä uudestaan. Se on taideterapiaa.

Taideterapiassa ei tarvitse keskittyä kartoittamaan toimintakyvyn rajoitteita eikä keskittyä vahvistamaan jotakin heikkoa osa-aluetta. Asiakkaan ei tarvitse osata valmiiksi mitään eikä kukaan arvostele sitä mitä hän on tai tekee. Saa olla juuri se mitä on ja löytää siitä sen kaiken kauneuden joka meistä ihan jokaisesta löytyy.

*** Elisa Pentikäinen | Kirjoittaja on ratkaisukeskeinen kuvataideterapeutti, sosionomi (AMK) ja yhdistyksen hallituksen jäsen


1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16