Ratkaisukeskeisen kuvataideterapian menetelmät tuen muotona koulussa

Miten voisimme tukea lapsia ja nuoria saavuttamaan sellaisia psyykkisiä työkaluja, joihin he voivat haasteiden hetkillä tukeutua ja säilyttää esteettömän, autonomisen toimintakyvyn?

Tähän kysymykseen olen pyrkinyt löytämään vastauksia viimeisimmän työvuoteni aikana. Olen tähän mennessä toiminut luokanopettajana Vantaalla yhteensä noin 16 vuoden ajan. Työurani varrella olen opettanut esiopetusikäisiä ja peruskoululaisia yhtenäiskoulussa sekä toiminut yhden vuoden taidepedagogina varhaiskasvatuksessa. Tällä hetkellä kun koulumaailma on työtaistelun kenttänä, itse mietin entistä kuumeisemmin sitä, miten tukea perheitä, lapsia ja opettajia kouluarjessa? Näistä ajatuksista käynnistyi henkilökohtainen resurssiopettajan toimenkuvan kehittämistehtäväni: Pokemon-valmennus.

Mielenkiintoni kohdistui samanaikaisopettajuuden mahdollisuuksiin; oppimisen, kasvun ja kehittymisen edistämiselle avautuu sen myötä runsaasti erilaisia tapoja. Yksintekemisen aika on ohi ja ratkaisut löytyvät yhteistyöstä, yhteisöllisyydestä ja yhteistoiminnallisuudesta. Kun käännämme katseemme vahvuuksiimme työyhteisönä, lähdemme rohkeasti hyödyntämään niitä yhdessä ja otamme pieniä askeleita kohti arvojamme, on kaikki mahdollista. Ratkaisukeskeinen ajattelutapa on mielestäni juuri tätä: tästä hetkestä eteenpäin katsomista, avointa yhteistoiminnallista haastavien tilanteiden työstämistä ja pieniä muutostavoitteita kohti kulkemista.

Pokemon-valmennuksen syntyminen

Resurssiopettajana olen päässyt järjestämään suunnittelemaani Pokemon-valmennusta alakoululaisille. Olen suunnannut sitä erityisesti neuropsykiatrisesti oireileville oppilaille tuen muodoksi kouluarkeen. Ideani alkoi kehittymään tuen kolmiportaisuudesta, sen perusopetuslain mukaisesta yksilöllisyyden, varhaisen tuen ja inklusiivisen ajattelun lähtökohdista. Halusin kokeilla, miten ratkaisukeskeisen kuvataideterapian sekä nepsyvalmennuksen menetelmät voisivat olla osa tukitoimintaa koulussa. Pokemon-maailma tarjosi hyvän viitekehyksen toiminnalleni: löysin sieltä sekä roolini valmentajana (eikä opettajana) että tavoitteeksi hahmojen etenemisen kehitysasteelta toiselle. Maailma on tuttu oppilaille ja he ovat innostuneet siitä.

Valmennusta olen järjestänyt pääsääntöisesti koulussa palkitetuilla (=kaikilla luokilla yhtä aikaa) Hyvis-tunneilla, joiden tarkoitus on tukea hyvinvointia laaja-alaisesti. Näillä tunneilla käsitellään muun muassa tunnetaitoja ja erilaisia elämänhallinnan taitoja, joten se sopi mainiosti omaan Pokemon-valmennukseeni. Koska käytän kuvataiteen tekniikoita, osan valmennuksesta olen järjestänyt tunnit osaksi kuvataiteen opetusta valmennukseen osallistuville oppilaille. Käytännössä toteutin pienryhmämuotoista tukitoimintaa oppilaiden tarpeiden mukaan. Valmennukseeni tulevat oppilaat valikoituivat luokanopettajien ja laaja-alaisten erityisopettajien kanssa pohtimalla ja valmennustuntien sisällöt oppilaiden yksilöllisten ja/tai sen hetkisten tarpeiden perusteella.

Pokemon-valmennuksessa on ollut 1-4 oppilasta kerrallaan. Valmennuksessa olemme pääsääntöisesti työskennelleet koulussa tarvittavien taitojen (mm. rauhoittumisen taito, ponnistelun taito, itsemyötätunnon taito) parissa mutta olen huomannut, että taustalta nousee käsiteltäväksi myös muita aiheita. Ratkaisukeskeisyyden periaatteiden mukaisesti olen heti alussa oppilaille kertonut, että Pokemon-valmentajana tehtäväni on auttaa oppilaita kehittymään niissä taidoissa, joissa he itse kokevat haluavansa olla parempia. Taidoissa, joista he itse ja heidän ympärillään olevat hyötyisivät. Osallistaminen ja leikillisyys ovat läsnä valmennuksen jokaisessa vaiheessa.

Koulu toimintaympäristönä

Koska toimin kouluympäristössä ja nimenomaan nepsyoireilevien oppilaiden kanssa, olin tehnyt toiminnan tueksi kuvakortit toiminnan strukturoimiseksi. Kokosin kortteja jatkuvasti koko lukuvuoden ajan, kirjoitin käytännössä havaitsemieni tarpeiden mukaan ylös sellaisia kuvakortteja, joita vielä puuttui pakastani. Kuvakortit olivat sekä toimintaa kuvaavia (keskustelu, piirtäminen, maalaaminen, rakentelu jne.) että ratkes-haastattelutekniikoita tukevia (arvioida, sen sijaan, ongelma, toive, muuttua paremmaksi jne.). Tein myös koulussa tarvittavien taitojen kuvakortit, koska huomasin, että oppilaat kaipasivat tueksi kuvastoa siihen, että pystyvät valitsemaan tarvitsemiaan taitoja valmennukseen. Taitokorttien taidot olen ratkaisukeskeisyyden periaatteiden mukaisesti uudelleenmääritellyt Ross W. Greenin ongelmia kuvaavaa ALSUP-lomaketta (Assesment of Lagging Skills and Unsolved Problems) hyväksi käyttäen. Taidoiksi kääntämistäni haasteista tein papunetin avulla taitokortit, joita valmennuksessa olen käyttänyt. Ne sopivat mielestäni hyvin myös nepsyoireilevien oppilaiden kanssa toimimiseen tässä valmennuksessa.

Greenin (2005) esittelemä yhteistoiminnallinen ongelmanratkaisumalli toteuttaa ratkaisukeskeisyyttä kuulluksi tulemisella, haastavien tilanteiden yhteistoiminnallisella tukemisella ja luovien ratkaisumallien tuottamisella käytäntöön. Siitä syystä olen käyttänyt valmennuksessa myös yhteistoiminnallista ongelmanratkaisumallia ja näin tukenut niitä lapsia, joiden joustavuuden ja turhautumisen sietokyvyn taitoja tulee kehittää. Toiminnanohjaamisen tukemiseksi olen kuvannut valmennuksen tapaamiskerran sisällön korttien avulla alustalla, jonka olen jakanut kolmeen osaan. Käytin myös puheessani sanoja “ensin”, “seuraavaksi” ja “sitten” kertoessani lyhyesti, mitä valmennus tällä kertaa piti sisällään. Lyhyet ohjeet ja kuvallinen, selkeä rakenne auttaa erityisesti neuropsykiatrisesti oireilevia oppilaita. He pystyvät ennakoimaan, mitä tapahtuu ja se rauhoittaa. Myös visuaalinen ajan kuvaaminen auttoi, siihen käytin Mouse Timer -nimistä applikaatiota.

Ratkaisukeskeisen työskentelyn voima

Valmennuksessa olen käyttänyt ratkaisukeskeisiä haastattelutekniikoita. Avointen kysymysten ja onnistumisen kokemuksiin rakentavien keskusteluidemme myötä olen pyrkinyt esimerkiksi lisäämään oppilaiden itsereflektion taitoa. Tämän myötä oppilaat ovat harjoitelleet tunnetaitojaan: mitä tunteita heillä on, missä kohdassa kehoa ja miltä ne tuntuvat, mitä he ajattelevat, mitä he toivoisivat, mikä heitä harmittaa, mikä voisi auttaa, mitä he haluaisivat sen sijaan ja niin edelleen. Olemme harjoitelleet sitä, miten esimerkiksi ajatuksiaan, odotuksiaan tai uskomuksiaan voi muuttaa ja näin ollen ohjata käyttäytymistään ja toimintaansa. Näitä olen kehottanut heitä kuvaamaan visuaalisesti piirtämällä, maalaamalla, muovailemalla, rakentelemalla Legoilla ja valokuvaamalla. Osalle oppilaista piirtämisen ja maalaamisen kynnys oli aluksi suuri, jolloin vaihdoimme tekniikkaa muovailuvahoilla muovailemiseen tai Legoilla rakentamiseen. Se helpotti heitä huomattavasti. Konkreettisemmat välineet auttoivat tekemisen aloittamista ja niin sanotun puhtaan paperin ongelma pystyttiin kiertämään. Tärkeänä osana oli myös vahvistaa kuvataiteen tekniikoiden käyttämistä ilmaisukeinoina, jolloin sisäisen maailman ulkoistaminen ja näkyväksi tekeminen mahdollistui. Näin pääsimme tarkkailemaan sitä objektiivisemmin ulkopuolelta.

Valmennustapaaminen on ollut vuorovaikutustilanne minun, oppilaiden ja heidän teostensa kesken. Olin itse useasti hämmästynyt, kuinka upeasti jo näin pienet oppilaat pystyvät kuvaamaan teoksissaan asioita omasta näkökulmastaan. Töiden katsominen oli alkuun paljon nopeampaa. Huomasin, että oppilaiden oli aluksi haastavaa puhua omista töistään mutta taito kehittyi, kun he kuuntelivat toistensa puhetta heidän omasta työskentelystä. Kuvakortit auttoivat oppilaita ratkaisukeskeisten kysymysteni ymmärtämisessä. Tämän huomasin selkeästi, koska en aluksi käyttänyt kortteja vielä lainkaan. Keskusteluissamme oppilaat selvästi kiinnittivät huomiotaan ja katsoivat korttejani, kun näytin heille niitä puhuessani kyseisestä asiasta. Hyvin usein käytin työskentelyn osana puhe- ja ajatuskuplia, joita oppilaat kirjoittivat, leikkasivat ja kiinnittivät töihinsä. Niihin sanoitimme puhetta, joka auttaa, lohduttaa, kannustaa, muistuttaa tai vaikka purkaa oloa. Joskus saatoimme piirtää niihin emojeja tai symboleja kuvaamaan erilaisia asioita.

Pyrin suuntaamaan syntyvien uusien mielikuvien sijoittumisen tulevaan; rakensimme ajatuksiin uudenlaista tapaa toimia. Valmennuskertojen väliajoille oppilaat saivat luokkaansa pulpettien sisäkansiin kiinnitettäviä Poke-palloja, joihin valittiin valmiista kuvista tai piirrettiin itse kuvina sellaisia kuvia, jotka voivat auttaa haastavissa hetkissä toimimista. Hyvin pienessä ryhmässä alkoi näkyä myös vertaistukea, kun oppilaat osallistuivat keskusteluihin ja kertoivat toisilleen, miten he ovat onnistuneet taidoissaan ja siirtyneet asteikolla eteenpäin. Käytin usein onnistumisen kuvaamista eli tavoite- tai unelmakuvaa menetelmänä eri tekniikoilla ja mielestäni oppilaat saivat helposti kiinni siitä. Visuaalinen tekeminen, oikeat ajatukset ja kehon kokemus onnistumisesta antoivat oppilaille mahdollisuuden nähdä itsensä osaamassa ja onnistumassa haastavassa tilanteessa.

Palautetta ja pohdintaa Pokemon-valmennuksesta

Halusin kuulla, mitä mieltä oppilaat itse ovat olleet valmennuksesta. Haastatteluissa he muistivat kaikki jonkun työn, jonka olivat tehneet. Useat pitivät siitä, että valmennuksessa sai leikkiä erilaisilla välineillä, erityisesti muovailuvahat saivat kiitosta. Myös se mahdollisuus, että sai välillä pitää huilaustauon sohvalla, tuli usein mainituksi. Kysymykseen “Mitä olet oppinut itsestäsi valmennuksessa?” he kertoivat muun muassa seuraavia asioita: uskallusta kertoa muille omia asioita ja luottamusta itseen, oppinut että osaa keskittyä, saan puhua mitä vain eikä tarvitse pelätä sekä osaan tehdä hassuja asioita ja se auttaa kun voi tehdä naurettavaksi (vaikeita asioita). Eräs muisti, miten on oppinut, että voi huijata omia aivojaan ja vaikuttaa omiin tunteisiin. Joku kertoi, että ei ole edes tarvinnut pulpetissa ollutta korttia vaan on onnistunut toimimaan ihan ilman sitä. Yhden oppilaan mielestä on ollut paljon hyötyä siitä, että hän on voinut uudelle opelleen kertoa omista haasteistaan Poke-pallon avulla. Myös keskusteluja pidettiin kivoina ja tärkeinä.

Kaiken kaikkiaan koen, että valmennus on tukenut oppilaiden koulunkäyntiä laaja-alaisesti ja hieman erilaisesta näkökulmasta. Innostus toimintaan, leikillisyys, osallisuus sekä luova tekeminen vahvistavat mielen hyvinvointia ja opettavat keinoja esteettömään elämään. Oppilaat ovat saaneet positiivisia kokemuksia itsestään, tekemisistään ja yksilöllisistä ominaisuuksistaan. Valmennus on aikaa kohtaamiselle, kuulluksi tulemiselle sekä toivon herättämiselle ja ylläpitämiselle. Se opettaa, että jokainen meistä on merkityksellinen ja voimaannuttaa meitä tuomalla esille sisäistä energiaamme. Sisäinen voimaantuminen voi johtaa edelleen ulkoiseen valtaantumiseen. Valtaistuminen tarkoittaa hyljeksittyjen ominaisuuksien uudelleenmäärittelyä niin, että ne muuttuvat arvokkaiksi. Tässä valossa olemme aina arvokkaita ja meillä on joka hetki mahdollisuus tehdä asioille jotain. Valmennuksessa puhuttuja, koettuja, piirrettyjä, maalattuja tai rakenneltuja asioita ei arvioida eikä ulkoapäin määritellä. Tämä on raikas ja vapauttava lähtökohta muuten niin arvottavassa koulumaailmassa. Oppilaiden vapautunut olemus kertoi mielestäni tästä.

Tämän lukuvuoden aikana olen päässyt vasta alkuun ja aion jatkaa tätä resurssiopettajan toimenkuvan kehittämistyötä myös ensi vuonna. Ajatuksissani muotoutuu jo erilaisia mahdollisuuksia valmennuksen kehittämiselle. Aion esimerkiksi työyhteisössä pohtia, voisiko se olla säännöllinen ja oppimissuunnitelmaan kirjattu tuen muoto, joka olisi koulun toimintarakenteissa mukana. Näin saamme mukaan myös huoltajat ja heidän osallisuutensa yhteisessä kasvatustyössämme. Samoin oppilaiden asioissa mahdollisesti muuten mukana olevat tahot sekä koulun Vhr:n jäsenet kuten kuraattori ja psykologi. Ehkä voisimme heidän kanssaan yhteistyössä toteuttaa Pokemon-valmennusta koulussa, soveltaa sitä eri tavoin ja etsiä lisää uusia keinoja tukea oppilaita yhdistämällä vahvuuksiamme oppilaiden kanssa toimivina aikuisina.

Yhdessä luoda parempaa tulevaisuutta.

*** Inspiraation lähteenä: Furman, B. 2003. Muksuoppi. Ratkaisun avaimet lasten ongelmiin. Greene, W. Ross. 2005. Tulistuva lapsi – uusi lähestymistapa helposti turhautuvien ja joustamattomien lasten ymmärtämiseen ja kasvattamiseen. Iveson, C. & George, E. & Ratner, H.2018. Brief coaching. Ratkaisukeskeinen lähestymistapa.

*** Merja Pellikka | Kirjoittaja on kasvatustieteen maisteri, luokanopettaja, ratkaisukeskeinen kuvataideterapeuttiopiskelija, Nepsy-valmentaja-opiskelija ja yhdistyksen hallituksen jäsen