Helmikuu 2024

Helmikuu 2024

Kirja-arvio Heli Suutarin kirjasta Palava pää ja muita terapeutin tunnustuksia

Luin Belgiassa asuvan yksilö- ja pariterapeutti Heli Suutarin kirjoittaman kirjan Palava pää ja muita terapeutin tunnustuksia (2022). Olin aikaisemmin lukenut hänen ensimmäisen kirjansa Kaikki kääntyy hyväksi (2019) ja siihen liittyvän harjoituskirjan.

Suutarin melko ohut kirja kätkee kansiensa väliin paljon viittauksia kansainvälisiin ja kotimaisiin psykologian alan tutkimuksiin, artikkeleihin ja asiatuntijalausuntoihin. Kirjassa vilisee myös kulttuurisia viittauksia Frankensteinin hirviöstä Jane Austinin romaaniin Järki ja tunteet jopa norjalaiseen kohuttuun Exit-televisiosarjaan, joka kertoo todellisiin tapahtumiin perustuen neljästä ökyrikkaasta pörssihaista, jotka ovat rikkauksistaan huolimatta onnettomia ja tunne-elämältään sekaisin. Kirjan parasta antia on kuitenkin se, että hän on keskellä ajankohtaista tieteellistä diskurssia tuoden kirjaan myös henkilökohtaisen tason kertomalla omasta koulutuksestaan, terapiatyöstään ja mm. omasta masennuksestaan. Hän haluaa raottaa sitä tiukastikin kiinni ollutta verhoa ja avata sitä, mitä terapeutin roolin takaa löytyy. Tämä on mielestäni jatkumoa sille kehitykselle, jossa terapeutti on laskeutunut kaikkitietävän asiantuntijan roolista potilaan tai asiakkaan tasolle, ihmiseksi ihmisen rinnalle. Terapeuttikin on ihminen, jolla on omat epävarmuutensa ja inhimilliset elämän haasteet. Hän murtaa myytin kaikkitietävästä täydellisestä terapeutista.  ”Kuinka ihanaa, jos olisi sellainen pää, jonka sisällä ajatukset ja tunteet soljuisivat harmonisesti eikä sellaista, kuin omani, jonka korvista nousee ajoittain melkeinpä savua” pohtii Suutari.

Avoimuus mielenterveysongelmia kohtaan on lisääntynyt, mutta avoimuuden kääntöpuolena on se, että myös mielenterveysdiagnoosien määrä on noussut, jolloin syntyy vaara ylidiagnosoinnista, Suutari kirjoittaa. Tietyt tunteet ja elämän vaikeudet vaan ovat osa elämää ja ne tulisi hyväksyä sellaisena. Hän siteeraa yhdysvaltalaista emeritusprofessori Allen Francesia, jonka mukaan normaalit elämän vaikeudet diagnosoidaan nykyään tarpeettomasti mielenterveyden häiriöiksi, vaikka potilaalle riittäisi hoidoksi 5-10 kerran lyhytterapia. Suutari kiteyttää: ”ei diagnoosia, ei lääkkeitä vaan puhumista”

Suutari on hankkinut terapeutin koulutuksensa Belgiassa, jossa on hänen mukaansa huomattavasti enemmän kohtuuhintaisia koulutusmahdollisuuksia terapia-alalle kuin Suomessa. Sen avulla Belgiassa turvataan matalan kynnyksen mielenterveys- ja terapiapalvelut. Mielestäni Suomessa ollaan pitkälti jämähdetty ajatteluun, että vain psykoterapeutin tai psykiatrin antama pitkäkestoinen ja kallis psykoterapia on ainoa relevantti apu mielenterveyden ongelmissa. Suutari käsittelee kirjassaan myös tätä aihetta, psykoterapian ylivaltaa ja sen vaikeaa saatavuutta.

 Suutari pohtii avoimin, rehellisin ja ymmärtävin silmin terapeutin rooliaan ja omaa terapiahistoriaansa listaamalla elämänsä aikana kohtaamansa terapeutit A:sta H:hon. Hän kertoo terapeutti B:n nukahtaneen kesken istunnon. Oli myös eräs psykoterapeutti, joka ei halunnut katsoa silmiin, sillä hän oli sellaisen koulukunnan edustaja, joka ei halunnut istua asiakasta vastapäätä. Oli murjottava terapeutti ja herra Suorasukaisuus.  Kymmenien terapiakokeilujen, hyllymetreittäin luetun ammattikirjallisuuden, itkun ja pettymysten jälkeen terapian taika on Suutarin mukaan yksinkertaisuudessaan siinä, että terapiatapaaminen on turvallinen hetki, johon saa tuoda ihan mitä vain. Lopulta Suutari sanoo löytäneensä itselleen viisaan, empaattisen mutta sopivalla tavalla napakan terapeutin.

Suutari kertoo kirjassaan, että terapian hyötytutkimuksissa nousee toistuvasti esille se, että koulukunnalla tai terapiamuodoilla ei ole niin suurta merkitystä kuin sillä, että terapeutin ja potilaan vuorovaikutus toimii hyvin. ”Kun pystyy kuuntelemaan ja lepäämään siinä, ettei tiedä, kuulee ihmeellisiä asioita. Silloin toista ihmistä voi todellakin kuulla”, Suutari kirjoittaa. Tämä ei tietämisen -asenne on keskeistä myös ratkaisukeskeisyydessä. Suutari kertoo, miten belgialaisessa terapeuttikoulutusjärjestelmässä opiskelijoista suorastaan ruoskittiin pois kaikkitietävä asenne. Opiskelijat myös harjoittelivat, miten asiakasta vastapäätä istutaan, miten pidetään käsiä tai millä äänensävyllä puhutaan.

Suutari on saanut perinteisen asiakaskeskeisen tai henkilökeskeisen psykoterapian koulutuksen (engl. client-centered tai person-centered), joka on yhdysvaltalaisen psykologin Carl Rogersin kehittämä humanistinen terapia vastareaktiona psykoanalyysille. Se korostaa asiakkaan ja terapeutin tasavertaista roolia. Rogersin mukaan asiakas on itsensä paras asiantuntija ja terapeutin tehtävänä on auttaa siinä, että asiakas pääsee omaan tietoonsa käsiksi. Tämä ajatus on myös ratkaisukeskeisen taideterapian taustalla. Puhumisen lisäksi meillä kuvataideterapeuteilla on vielä ylivertainen apuväline, asiakkaan tekemä kuva, jonka avulla terapeuttinen dialogi laajenee ja syvenee nopeasti. Se auttaa asiakasta jäsentämään ajatuksiaan ja etäännyttämään kokemuksiaan, kun ne on asetettu konkreettisesti paperille, ulkoistettu visuaalisesti havainnoitaviksi ja helpommin käsiteltäviksi. Samalla kokemus omasta toimijuudesta vahvistuu. Pelkkä kuvataiteen katselu ja varsinkin oma luova kuvailmaisu aktivoivat aivoja monipuolisesti, mikä edistää mm. tunteiden käsittelyä. Kuvat ovat olennainen osa ihmisenä olemisen historiaa ja niillä on merkittävä tehtävä mielen hyvinvoinnin luojina. Tästä aiheesta on kerrottu lisää artikkelissa ”Kuvat terapiana” (Duodecim 2023; 139(24):2048-56).

Kirjassaan Suutari kertoo työstään pariterapeuttina sekä addiktien parissa. Hän tunnustaa, että rakkausasiantuntijan oma parisuhde ei ole täydellinen. Hän kertoo triviaalitietona Sigmund Freudin ajautuneen kokaiiniaddiktiksi tehdessään tutkimuksia, jotka liittyivät kokaiinin lääkekäyttöön, mutta päässeen siitä eroon. Sen jälkeen kuitenkin viiniä ja tupakkaa kului siinä määrin, että hänelle kehittyi hengitystiesyöpä. Suurmies Freudkin oli ihminen. Freud on saanut valtavan suosionsa jälkeen paljon kritiikkiä osakseen. Freudin ansiota on kuitenkin vapaan assosiaation menetelmä ja käsitys alitajunnasta ja tiedostamattomasta. ”Tietoisuus on kuin jäävuoren huippu, ja puhumalla päästään pinnan alle eli mielen näkymättömiin syvyyksiin”, kirjoittaa Suutari. Itse olen sitä mieltä, että taiteen avulla pystytään sukeltamaan vielä syvemmälle ja voidaan löytää mielen kätköistä enemmän, jotakin sellaista, jota puhumalla ei voi saavuttaa, jotakin sellaista, jolle ei edes löydy sanoja. 

Suutari paljastaa kirjassaan olevansa ajatusaddikti. Hän kertoo oman päänsä sauhuavan liiasta ajattelusta ja joihinkin ajatuksiin hän tuntee kehittäneensä riippuvuuden. Erityisen riskialtista on hänen mukaansa mustavalkoinen kaikki tai ei mitään -ajattelu, mikä sisältää mm. ajatuksen ”aina minulle käy näin”.  Suutari kertoo siemailevansa mielipahan myrkkylientä, jota ei haluaisi naukkailla, mutta luopuakaan ei raaski.  On helpottavaa tietää, että negatiiviset, hankalat ja jankkaavat ajatukset ovatkin osa evoluution kautta tullutta selviytymisstrategiaa. Aivot ovat selviytymismoodissa virittyneet virhesignaaleihin. Niiden vuoksi on turha soimata itseään ja olennaista on tietää, että vaikka ajatuksia ei pysty täysin saamaan hallintaan, ne tulevat ja menevät pyytämättä ajatusten loputtomassa virrassa, omiin ajatuksiin voi vaikuttaa, pienin askelin, ajatus kerrallaan.

Suutari suhtautuu kriittisesti vallalla olevaan mindfulness-buumiin, sillä hänen mielestään mindfulness on tekniikkana irrotettu sen alkuperäisestä laajemmasta kontekstistaan buddhalaisesta ”kahdeksanosaisesta keskitienpolusta”. Hänen mielestään se voi luvata liikoja, kuten ajatusten saamista hallintaan. Tästä olen eri mieltä; mindfulness ei mielestäni lupaa, että kun teet harjoitteita, saat ajatukset hallintaasi. Sen sijaan se lupaa, että kun teet harjoitteita, opit hyväksymään hankalatkin tunteesi, ankkuroitumaan tähän hetkeen ja suhtautumaan tyynesti myös ahdistaviin ajatuksiin. On useita tutkimustuloksia, jotka osoittavat tietoisuustaitojen hyvinvointivaikutukset. Yhteen näistä hän itsekin viittaa (Meditation for Anxiety and Depression?, (2014) Johns Hopkins University). Kritiikistään huolimatta hän toteuttaa terapiatyössään useita mindfulnessin periaatteita, kuten esim. pysähtymistä tähän hetkeen sekä ajatusten ja tunteiden hyväksymistä sellaisina kuin ne ovat. ”Myötätuntoisen terapeutin pitäisi olla itsestäänselvyys”, kirjoittaa Suutari. Empatia, myötätuntoinen suhtautuminen omaan itseensä, muihin ihmisiin sekä ympäristöön, on yksi mindfulnessin perusperiaatteista.

Kirja on kantaa ottava, antoisa ja ajatuksia herättävä matka terapiamaailmaan ja samalla kurkistus terapeutin palavan pään sisäiseen maisemaan. Suutari kirjoittaa osuvasti:

”Mieli on arvoitus. Vaikka kuinka sitä tutkisi, kääntelisi ja siinä matkaisi ristiin rastiin, on paikkoja ja maisemia, jotka pysyvät salaisina. Välillä tulee törmättyä kolkkiin, joista haluaisi lähteä äkkiä pois. On surullista, että joskus omiin tunteisiin ja ajatuksiin tulee suhtauduttua niin kuin kaatopaikan rojuihin, vaikka rumankin alta voi löytyä jotain kaunista. Avainasemassa on kuuntelu, ei sen enempää, eikä vähempää. Tuomitsematta ja hyväksyen.”

*** Tuula Forsbom | Kirjoittaja on on FM, ratkaisukeskeinen kuvataideterapeutti ja lyhytterapeutti

admin