Mieltä askarruttavista asioista mielekkääseen tekemiseen

”The world doesn´t make sense, so why should I paint pictures that do?” – Pablo Picasso

Mielenterveysasioista keskustelu jatkaa pinnalla oloaan. Elämme psykokulttuurin kulta-aikaa, joka viittaa arjen psykologisoitumiseen ja siihen että tarkastellaan itseä ja muita sekä pyritään hahmottamaan yhteiskunnallista todellisuutta psykologisin termein. Mikä todellisuus vallitsee psykiatrian alalla on oma lukunsa ja monisyinen kokonaisuus. Olen lukenut tuoreen, helmikuussa 2022 julkaistun kirjan ”Mieletön häiriö – psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu”. Kirjan on kirjoittanut Tomi Bergström, joka toimii tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksella sekä psykiatrisen sairaalan psykologina Torniossa. Lisäksi Bergström on ollut mukana laatimassa muun muassa Maailman terveysjärjestö WHO:n uusia ohjeistuksia mielenterveydenhoidon kehittämiseksi. Kirjassa on hyvin ratkaisukeskeinen henki ja tässä on myös paljon asiaa, joka resonoi luovaan ajatteluun. Ratkaisukeskeisenä taideterapeuttina on tärkeä seurata yhteiskunnallista kehitystä, keskustelua sekä siihen kuuluvia ilmiöitä. Kirjassa käsitellyt asiat herättävät myös ajatuksia siitä, miten asioita voisi tehdä erilailla ja mitä konkreettisia muutoksia olisi omalta osaltaan valmis tekemään.

Kirjassa tarkastellaan, miten tiettyjä ilmiöitä on alettu kutsua mielenterveyden häiriöksi ja mikä vaikutus sillä on tapaan, jolla ihmisiä on pyritty auttamaan. Teoksessa esitetään myös, miten lähestymistapaa muuttamalla, uudistuu myös näkökulma, jolla ihminen kohdataan. Kerrotaan Keroputaan psykiatrisesta sairaalasta, jossa mielenterveysongelmia ei pidetä vaan yksilön ongelmana, jonka joku ulkopuolinen voi diagnosoida, vaan laajemmin koko yhteisön haasteena, joita voidaan yhteistyössä lähteä pohtimaan ja ratkaisemaan. Tämä yhteisöllisyyden mahdollistava ja voimaannuttava merkitys perustuu hyvin vahvasti ratkaisukeskeiseen ajattelutapaan.

Länsimaisessa psykiatrisessa hoidossa riittää haasteita. Juurisyitä on haettu palvelujärjestelmän rakenteesta, resursseista, hoitomenetelmistä ja siitä, miten tieteelliseen näyttöön perustuvat hoitomenetelmät ovat siirrettävissä mielenterveystyöhön. Mielenterveyspalvelut ovat monella tapaa tehottomia, sirpaloituneita ja ruuhkautuneita. Hoitajan työssäkin suuri osa ajasta menee erilaiseen kirjaamiseen, byrokratiaan, raportoimiseen, seurantaan, eri mittareiden käyttöön ja niiden valvomiseen. Näillä on toki hyvä tarkoitus, mutta yhdessä nämä vievät suuren osan pois suorasta potilastyöstä. Monen asian summana kokonaiskuvan hallitsemisessa on haasteita, jotka vaikuttavat yhtä lailla sekä hoitavaan tahoon että hoidettavaan.

Taustalla olevia asioita

Psykiatriassa vallitsee edelleen vahva usko siihen, että oirekuvaukseen perustuvaa diagnostiikkaa kehittämällä voidaan viimein saada vastaus, mistä mielenterveysongelmat johtuvat ja miten niitä voitaisiin parhaiten ehkäistä ja hoitaa. Ratkaisuun on pyritty muun muassa tekemällä diagnostiikasta pikkutarkempaa. Havaittavia oireita pilkotaan entistä pienempiin osiin ja samalla rakennetaan vielä yksityiskohtaisempia diagnoosiluokkia.  Tautiluokitusjärjestelmät paisuvat jokaisen uuden päivityksen yhteydessä ja samalla yhä useampi asia tulee luokiteltua mielenterveysongelmaksi. Käytännössä tämä tarkoittaa, että psykiatrian keinoin pyritään ratkaisemaan yhä useampia ongelmia. Siten myös psykiatrisen hoidon lähtökohtaiset haasteet ulottuvat yhä laajemmalle, eivätkä palvelujärjestelmän resurssit enää laskennallisesti riitä kaikkien niiden ongelmien ratkaisemiseen, jotka lopulta päätyvät mielenterveysongelmakategoriaan. Monet arvostetut psykiatrit ja tutkijat ovat huomanneet, että psykiatrian nykyinen polku ei ole kestävä. Esimerkiksi DSM-IV-tautiluokitusjärjestelmän kehitystyötä taannoin johtanut psykiatri Allen Frances on kritisoinut järjestelmää, etenkin sitä, kuinka herkästi se muuntaa normaalin sairaudeksi.

Tieteessä ei ole onnistuttu kuvaamaan luotettavia syy-seuraussuhteita, joilla esimerkiksi hoitoa ja ennalta ehkäisevää työtä voitaisiin vaikuttavalla tavalla kohdentaa. Käytännössä kaikille mielenterveysongelmille näyttävät altistavan vähän kaikki asiat, ja usein tämä tuntuu riippuvan lähinnä siitä, mitä tutkija on päättänyt lähteä selvittämään.

Tutkimusten mukaan tarkkaan manualisoidut terapiat eivät ole vaikuttavuudeltaan tehokkaampia kuin vuorovaikutukselliset menetelmät, joissa korostetaan interaktion laatua ennalta määriteltyjen metodien ja työskentelytapojen sijaan. Itse asiassa tiukasti ohjeistetulla terapialla voi olla nimenomaan negatiivinen vaikutus yhteistyösuhteeseen, koska se ei auta kunnolla joustamaan yksilöllisen tilanteen ja tarpeen mukaan. Myös Useissa tutkimuksissa on esimerkiksi osoitettu, että psykoterapeuttisessa työskentelyssä ovat menetelmästä riippumatta vaikuttavia vuorovaikutuksen laadun kaltaiset ei-spesifit mekanismit, kuten luottamus sekä kunnioittava, hyväksyvä ja ymmärtävä suhtautuminen kanssaihmiseen. Työntekijöiden uskolla omaan tekemiseen on myös tärkeä rooli.

Psykiatrian haasteita

Psykiatrian lähtökohtaiset ongelmat ovat säilyneet hämmästyttävän samankaltaisina koko sen historian ajan, siitäkin huolimatta, että kritiikki on ollut johdonmukaista ja perusteellista. Tottahan on, että tutkimuskohde on vaikeasti määritettävissä sekä tulkinnanvarainen ja se poikkeaa usein laadullisesti monista luonnontieteen ja muun lääketieteen tutkimuskohteista, jotka eivät ole samalla tavalla toimivia, kokevia ja ajattelevia intentionaalisia subjekteja. Ihmisen kokemusmaailman, käyttäytymisen ja laajemminkin psykososiaalisten ilmiöiden tutkiminen on haastavaa.

Elämme individualistisessa tietoyhteiskunnassa, jossa ihannoidaan sosiaalisuutta, itsensä jatkuvaa kehittämistä, pitkäjännitteisyyttä, itseohjautuvuutta sekä laajojen asiakokonaisuuksien hallintaa. Ne jotka eivät pysty tämän ajan odotuksiin vastaamaan, saavat herkästi erilaisia diagnooseja. Esimerkiksi neuropsykiatriset diagnoosit ovat vallanneet alaa, siitä huolimatta, että väestön terveydentila aivoterveys mukaan lukien on parantunut viime vuosisadan aikana.

Tietyn inhimillisen ominaisuuden, ajatuksen, tunteen tai käytöksen määrittyminen mielenterveysongelmaksi kutsutun asian oireeksi riippuu sekä vallitsevasta kulttuurista sekä havainnoijan että havaittavan subjektiivisista tulkinnoista. Psykiatriset diagnoosit eivät ole koskaan kuvanneet sairauksia siinä mielessä kuin sairaus yleensä yhteiskunnassa ja kulttuurissamme ymmärretään, eikä niitä ole tähän tarkoitettukaan. Ne ovat olleet eräänlainen väliaikainen ratkaisu, joilla on pyritty yhtenäistämään sekä tieteellistä kommunikaatiota että hallinnollista päätöksentekoa. Psykiatrisia diagnooseja voi nähdä eräänlaisina karttoina, joilla pyritään suunnistamaan monimutkaisessa ilmiökentässä. Diagnooseissa on kyse lähinnä oirekuvauksista, jotka muuntavat monimutkaiset asiat helpommin käsiteltävään muotoon ja niiden tarkoituksiin kuuluu erilasiin palvelu- ja etuusjärjestelmiin pääsemisen mahdollistaminen. 

Mielenterveyspalveluita käyttäneet tuovat usein itse esille, että vaikka oireenkuvan lievittäminen olisikin tärkeää, ei se välttämättä kuitenkaan ole se kaikista merkityksellisin asia. Tärkeämpänä pidetään sitä, että tulee kohdatuksi arvostavalla ja ymmärtävällä tavalla ja että pääsee aktiivisesti osallistumaan sekä hoidon toteutukseen että sen suunnitteluun. Tärkeäksi mainitaan myös työskentely, joka edistää erilaisia arkisia asioita, sosiaalista selviytymistä sekä kykyä toimia yhteisönsä jäsenenä.

Mielenterveyshoidon toivotaan usein edistävän sellaisia eksistentiaalisia ja hyvään elämään liittyviä arvoja ja tavoitteita, joita näyttöön perustuva lääketieteen ihanteita seuraileva psykiatrian tutkimus ei tällä hetkellä kunnolla tavoita. Näyttöön perustuvalla lääketieteellä viitataan lähestymistapaan, jonka mukaan lääketieteellisen hoidon on perustuttava parhaaseen mahdolliseen saatavilla olevaan tutkimusnäyttöön. Lähestymistapaan liittyy vahvasti tieteellisen tiedon arvottaminen sen mukaan, millä menetelmillä se on tuotettu.   

Tutkimuksiin osallistuvien tulee täyttää ennalta asetetuttuja kriteerejä, joihin kuuluu että ei saa olla tiettyjä päällekkäissairauksia, ei päihteiden käyttöä ei itsetuhoisuutta eikä muutakaan, mikä voisi sekoittaa tuloksia tai vaarantaa koeasetelmia. Tästä syystä satunnaistettujen kokeiden tulokset eivät tosiasiassa ole kunnolla yleistettävissä todellisiin olosuhteisiin, jossa ilmiöt ja ongelmat ovat monimutkaisia ja aina päällekkäisiä. Vaikka joillakin ongelma sattuisikin olemaan niin tarkkarajainen ja pysyvä, että siihen saataisiin osoitettua selkeä näyttöön perustuva interventiomenetelmä, kohdentuu se tällöinkin tietyn hetken oirekuvaan. Se ei ole sama asia kuin pitkän ajan sosiaalinen selviytyminen, vaikean tilanteen muuttuminen tai yksilön oman toimijuuden edistäminen. Kaikki tämä on johtanut palvelujen ruuhkautumiseen, hoidon kohdentumista epäolennaisiin asioihin sekä siihen että ihmisiä juoksutetaan erikoistuneiden toimijoiden ja palvelujärjestelmän eri tasojen välillä.

Lääketeollisuudelle oirekeskeinen psykiatrinen tautiluokitusjärjestelmä on ollut lottovoitto. Kun tautiluokitus perustuu oireisiin, eikä syihin oteta kantaa, myös hoidoksi riittää, että oireita saadaan muokattua kemikaalien avulla. Psykiatrisessa hoidossa käytetään ristiin eri diagnoosikategorioiden psyykelääkkeitä. Myöskään psykoterapeuttiset ja muut psykososiaaliset hoito- ja kuntoutusmenetelmät eivät seuraile diagnoosirajoja. Diagnoosista ja psykoterapiamenetelmästä riippumatta mielenterveyshoidossa ovat vaikuttavia vuorovaikutuksen laatu, luottamus sekä ymmärtävä kohtaaminen.

Voi myös kysyä, miksi meidän on määriteltävä ihminen kärsiväksi etiologialtaan tuntemattomasta sairaudesta, jotta hänelle voidaan tarjota sekä lääketieteellistä että muutakin apua. Samalla on todettu, että psykiatristen diagnoosien validiteetti, tarkkuus ja ennustearvo ovat lähtökohtaisesti liian vähäisiä, jotta luetettavuus toteutuisi kokonaisvaltaisesti.

Itse asiassa monien psykiatrien mielestä tämänkaltainen ongelmajäsennys voi olla leimaava ja rajoittavaa. Psykiatriset diagnoosit saatetaan nähdä palvelujärjestelmässä sillä tavalla pysyvinä ominaisuuksina, ettei hoito diagnoosin asettamisen jälkeen enää todellisuudessa keskity ajankohtaisimpaan kliiniseen oireenkuvaan, vaan enemmän aiemmin asetettuihin diagnooseihin. Eli hoitoa saatetaan vain mekaanisesti jatkaa diagnoosin mukaisesti, vaikka tilanne olisi jo rauhoittunut eikä tietynlaiselle hoidolle enää olisi perustetta. Tämä vuorostaan kuormittaa hoitojärjestelmää.

Uusi kurssi

Historian tarkastelu osoittaa, että suurimmat mielenterveyshoidon kehitysaskeleet ovat tapahtuneet silloin kun ihmisiä on alettu jollain tapaa kohdella oikeudenmukaisemmin ja tasa-arvoisemmin, kun kulttuuri ei ole tuominnut ihmisiä tietynlaisista tavoista olla, toimia tai elää ja kun erilaisuutta ja joitakin inhimillisiä ominaisuuksia on suvaittu ja siedetty.

Psykiatrian haasteista keskustellaan nykyään avoimemmin kuin vuosikymmeniin. Tämä muutos näkyy uudenlaisina toimintatapoina. Esimerkiksi Yhdysvaltain kansallinen mielenterveyslaitos, joka on yksi suurimmista DSM-luokitusjärjestelmän rahoittajista, teki vuonna 2014 täyskäännöksen lopettamalla oirekuvauksiin pohjautuvan tautiluokitusjärjestelmän rahoittamisen. Tämän sijaan se lähti toteuttamaan projektia, jonka tavoitteena on muodostaa laaja ja monitieteellinen datapankki mielenterveysongelmien etiologiasta. Myös muita vaihtoehtoisia tapoja diagnosoida ja ymmärtää mielenterveysongelmia on viime vuosian aikana kehitetty

DSM-järjestelmässäkin on alettu siirtymään perinteisistä kategorisista luokista kohti dimensionaalisempaa lähestymistapaa, jossa psykiatristen sairauksien oireita kuvataan enemmän tavallisten inhimillisten kokemusten jatkumolla. Näin mielenterveysongelmien ei katsota eroavan niin paljon muista inhimillisistä kokemuksista, tunteista, ajattelutavoista tai käyttäytymisestä. Tietyn vakavuusasteen ylitettyään ja tietyssä kontekstissa niitä voidaan lähestyä diagnosoitavina lääketieteelisinä ongelmina, jotka johdonmukaisesti vaativat lääketieteellistä hoitoa.

Kun jättää pois mielenterveysongelma-käsitteen, alkavat monet ominaisuudet, ajatukset, tunteet ja käyttäytymispiirteet näyttää eri tavalla ymmärrettäviltä ihmisen luontaisten ominaisuuksien, hetkellä olevan elämäntilanteen sekä aiempien elämänkokemusten perusteella. Voimme ymmärtää, että suru ja lamaannus ovat tärkeitä reaktioita pettymyksiin ja menetyksiin, mutta pitkittyessä ne johtavat ongelmiin, etenkin nykymaailmassa, jossa ihmisiltä odotetaan toimeliaisuutta, itseohjautuvuutta ja kognitiivista suoriutumiskykyä. Samalla myös ahdistus on tärkeä tunne, joka ohjaa toimintaamme ja edistää selviytymistämme, mutta sen alkulähdettä voi olla vaikea paikantaa maailmassa, jossa meihin kohdistuu vaatimuksia, jotka ovat hyvin abstrakteja ja epämääräisiä.

Pitkäaikaiset tuki- ja etuuspäätökset perustuvat jo nyt enemmän lääkärin tekemään huolelliseen kuvaukseen potilaan tilanteesta, kuin yksittäiseen diagnoosikoodiin. Ei myöskään olla pystytty todentamaan sitä, että on olemassa välittäjäaine-epätasapainoa, jota psyykenlääkkeet pystyisivät korjaamaan. Tilalle on tullut huomattavasti hienostuneempia neurobiologisia malleja, joilla on pyritty tarkemmin kuvaamaan ja tavoittamaan erilaisten psykiatristen ongelmien monitekijäinen luonne.

Lisäksi on kehitetty erilaisia varhaisen puuttumisen menetelmiä, jossa portaattomasti tarjotaan erilaisia palveluita. Hoitokäytäntöjä ja -menetelmiä pyritään toteuttamaan transdiagnostisesti, eli niin ettei tietyssä tilanteessa asetettu diagnoosi itsessään automaattisesti määritä ihmistä tai hänen hoitoaan. Tämä on vuorostaan vahvistanut niin sanottua integratiivista lähestymistapaa, jossa myös tunnustetaan aikaisempaa selvemmin sekä psykoterapian että lääkehoidon yhteiset auttavat tekijät sekä korostetaan niiden joustavaa soveltamista yksilöllisen kliinisen oirekuvan mukaan. Myös suomalaiset 2020-2021 päivitetyt Käypä hoito suositukset korostavat yhä enemmän tarpeenmukaista ja integratiivista lähestymistapaa sekä yhteisten psykoterapeuttisten mekanismien merkitystä spesifin interventiomenetelmän sijaan.

Tuore mielenterveysstrategia korostaa tarvetta jatkaa tällaista kehitystyötä sekä erityisesti matalan kynnyksen psykososiaalisten palveluiden tuomista palvelujärjestelmäämme. Ihmisläheisyyttä, osallisuutta ja vertaisuutta tukevien toimintamallien ja palveluiden merkitystä on korostettu myös muissa virallisissa selvityksissä.  

Olisi tärkeä miettiä, missä määrin tiettyjä ihmiselon hankalia kokemuksia, vuorovaikutusongelmia tai mitä tahansa jonkun odotuksesta poikkeavaa ilmiötä tulisi kuvata sairauksiksi, jotta niitä voisi ymmärtää, ratkaista ja hoitaa. Jos ihmisten ei oleteta kärsivän mielenterveysongelmista, voisimme päästä näkemään ne asiat, jotka todella ruokkivat inhimillistä kärsimystä. Hahmottaisimme, että kyse on inhimillisten kokemusten jatkumosta eli lähtökohtaisesti samoista asioista, jota jokainen meistä joskus elämänsä varrella kohtaa.

Viime vuosina on tämänkaltaisia näkemyksiä esitetty Maailman psykiatriyhdistyksen virallisessa World Psychiatry-julkaisussa. Näissä on korostunut näkökulma, jossa hoito organisoidaan ajankohtaisen kliinisen kuvan ja elämäntilanteen mukaisesti yhdistellen erilaisia palveluita, hoitomenetelmiä ja muita tukitoimia joustavasti yli palvelu- ja diagnoosirajojen. Samalla korostetaan apua tarvitsevien ja heidän läheistensä oman kokemuksen, vertaistuen, inhimillisen kohtaamisen, vuorovaikutuksen laadun ja muiden ei-spesifien mekanismien merkitystä.

Myös WHO:n (2021) ohjeistuksessa painotetaan, ettei mielenterveystyön muutos onnistu ilman muiden terveys- ja sosiaalipalveluiden muutosta sekä ylipäätään erilaisten palveluiden joustavampaa integraatiota. Ylipäätään sellaiset palvelujärjestelmät, joissa mielenterveyshoito koostuu ennen kaikkea erilaisten sosiaali- ja tukipalveluiden yhdistelmistä ja joita toteutetaan ihmisten omassa elinympäristössä laaja-alaisesti lähipiiriä sekä verkostoja osallistaen, näyttävät parantavan merkittävästi mielenterveyshoidon vaikuttavuutta.  

Avointa dialogia

Suomalainen avoimen dialogin hoitomalli (Keroputaan hoitomalli) on mukana maailman terveysjärjestö WHO:n uudessa ohjeistuksessa. Tämän tavoitteena on edistää ihmisoikeuksien ja toipumisorientaation toteutumista mielenterveyspalveluissa. Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirin ja Jyväskylän yliopiston yhteistyössä kehittämä avoimen dialogin hoitomalli kehitettiin alkujaan skitsofrenian hoitoon 1980 ja 1990 lukujen aikana.  Mallia on sittemmin sovellettu myös masennuksen, unettomuuden ja elämänkriisien kohtaamiseen.

Keroputaalla päätettiin 1980-luvulla systemaattisesti alkaa tutkimaan, mitkä asiat hoidossa oikein toimivat. Huomattiin että hankalat tilanteet alkoivat helpottaa useimmiten silloin, kun työntekijät itse päättivät muuttaa jollain tapaa toimintaansa. Auttoi, kun ennalta määritellyistä tavoitteista ja hoitosuunnitelmista luovuttiin tai niitä muutettiin niin että ne lähtivät enemmän potilaiden ja heidän perheidensä kuin työntekijöiden tarpeesta. Alettiin kokeilla uudenlaista tapaa järjestää hoitokokouksia. Näissä annettiin mahdollisimman paljon tilaa potilaille ja heidän perheilleen. He alkoivat ottaa enemmän roolia ongelman määrittelyssä ja hoidon suunnittelussa.

Dialogi-termiä alettiin käyttää hoitokokouksissa tapahtuneiden vuorovaikutustilanteiden kuvaamiseen. Dialogilla viitataan vastavuoroiseen vuoropuheluun sekä yhdessä ajatteluun. Dialogissa pyritään avaamaan uusia näköaloja sekä asettumaan ei-tietämisen positioon. Asioita ei määritellä tai tiedetä toisen puolesta, vaan yhteistyössä ja avoimin mielin seurataan mihin keskustelu johtaa. Dialogisuus kytkeytyy läheisesti konstruktionistiseen tutkimusperinteeseen, jossa ajatellaan ihmisten todellisuuden itsessään rakentuvan kielen kautta. Keroputaalla havaittiin, että vuorovaikutustapaa muuttamalla myös psykoosikokemukset alkoivat monesti helpottaa. Ihmiset saivat uudenlaista ymmärrystä ja uusia keinoja, joilla he pystyivät välittämään oma ja toisen hankalaa oloa. Turvallinen ja inhimillinen kohtaaminen, jossa ei kyseenalaistettu kokemuksia kutsumalla niitä sairauden oireiksi, rauhoitti monesti potilasta. Tilanteet alkoivat vaikuttaa ymmärrettäviltä. Uudenlainen hoitoajatus syntyi niin että yksilön sijasta, lähdetään hoitamaan koko verkostoa, jota hankala tilanne koskettaa. Perustettiin liikkuvia avohoidon työryhmiä, jotka veivät hoitoa ihmisten omaan elinympäristöön ja työskentelivät verkosto-orientaation mukaisesti yli organisaatiorajojen.

1990-luvun aikana hoitokäytäntö alkoi vakiintua. Tehtiin optimaalisen hoitoprosessin kuvauksia, joiden perusteella onnistuneessa hoidossa näytti toteutuvan seitsemän asiaa. Nämä ovat: välitön apu, sosiaalisen verkoston huomiointi, joustavuus ja liikkuvuus, vastuullisuus, psykologinen jatkuvuus, epävarmuuden sietäminen ja dialogisuus. Lähtökohdaksi otettiin se, että nämä asiat saataisiin toteutumaan kaikissa tilanteissa, diagnoosista riippumatta. Nämä seitsemän kuvaavat samanaikaisesti sekä tapoja organisoida palvelujärjestelmää että tapaa työskennellä hädässä olevien ihmisten kanssa. Lähestymistapaa ja sen seitsemää periaatetta alettiin kutsumaan Keroputaan tai avoimen dialogin hoitomalliksi.

Dialoginen ja verkostokeskeinen hoito vie alusta asti oikean elämän kontekstiin. Diagnooseja ei käytetä. Asia nähdään niin että vaikeaan oloon johtavat elämänhaasteet aiheuttavat ymmärrettävästi inhimillistä kärsimystä. Hoidon tehtävä on luoda turvalliset olosuhteet, jossa ihminen pystyy ratkomaan elämänhaasteita yhdessä läheistensä kanssa. Työntekijöiden tehtävä ei ole oikean hoitomenetelmän määrittäminen vaan dialogisen vuorovaikutuksen turvaaminen. Tämä vaati aktiivista ja reflektiivistä työotetta, jossa käydään läpi, mitä keskustelussa on siihen asti kuultu ja millaisia tuntemuksia tilanne ennen kaikkea itsessä herättää. Keskustelua käydään avoimien kysymysten avulla, varmistaen että puhutaan oikeista asioista.

Sen jälkeen, kun WHO vuonna 2021 nosti avoimen dialogin hoitomallin yhdeksi mielenterveyden malleista tutkimus- ja kehitystyölle, on useita avoimen dialogin hoitomallin tutkimushankkeita aloitettu ympäri maailman. Tuloksiin on kuulunut, että sairaalahoidon tarvetta on pystytty vähentämään samalla kun potilastyytyväisyys on kasvanut merkittävästi. Potilaat ovat kertoneet tulleensa ensimmäistä kertaa mielenterveyspalveluissa kuulluksi ja aidosti kohdatuksi. Pitkällä aikavälillä mielenterveyspalveluiden käyttö vähenee samalla kun sosiaalinen toimintakyky paranee. Ihmiset eivät jää samalla tavalla työkyvyttömäksi tai käytä palveluita hoidon piirissä.

Muutosta lähestymistapaan

Tarvitsemme kokonaisvaltaisempaa lähestymistapaa ja hoito-orientaation muutosta, joka mahdollistaa myös uudenlaisen tutkimus- ja kehittämistyön. Esimerkki tällaisesta hoito-orientaation muutoksesta on juuri avoimen dialogin hoitomalli. Tämä hoitomalli ei tosin suoranaisesti ja sellaisenaan ole käytännössä siirrettävissä toiseen toimintaympäristöön tai kulttuuriin. Mutta vastaavanlainen alhaalta ylöspäin tehtävä ja tietynlaisiin lähtökohtiin nojautuva kehitys- ja tutkimusprosessi on.  Tämä edellyttää muutosta tavassa, miten me mielenterveysongelmat ymmärrämme ja miten näitä lähtökohtaisesti tulisi pyrkiä lähestymään.

Jokainen ammattilainen voi itse tällaisen lähestymistavan muutosta edistää olemalla jatkuvan utelias oman tekemisen suhteen pohtimalla, miksi toimii tietyissä tilanteissa miten toimii. Voisiko asioita tehdä toisin? Kehittymisen kannalta tulisi olla avoimen kiinnostunut niistä ilmiöistä, joita työssään kohtaa.

Lähestymistapaa muuttamalla muuttaa lähes automaattisesti myös tapa, jolla pyimme mielenterveysongelmiksi kutsuttuja asioita yhteistyössä tutkimaan ja rakomaan. Näin myös psykiatria voisi profiloitua aidosti holistisena lääketieteen alana, jossa korostetaan laajempien kokonaisuuksien, vuorovaikutuksellisten mekanismien, subjektiivisten kokemuksien, yksilöllisten hoitostrategioiden sekä monitieteisen moniammatillisen yhteistyön merkitystä.

Mitä ratkaisukeskeinen taideterapeutti kuulee?

Tekstissä on noussut esille paljon asioita, jotka ovat meille tuttuja ja joihin voimme omalla toiminnalla vaikuttaa. Teemme nyt jo paljon asioita inhimillisellä, rakentavalla sekä joustavalla otteella. Integratiivisuus, aito kohtaaminen, normalisoiminen, dialogi, avoimet kysymykset, ei-tietämisen positio, konstruktionismi, asiakaslähtöisyys, uusien näkökulmien avaaminen ja verkostoituminen kuuluvat ratkaisukeskeiseen ajattelutapaan.

Kunnioittava, hyväksyvä, ymmärtävä ja tasa-arvoinen kohtaaminen on meille itsestäänselvyys. Ratkaisukeskeisyydessä ollaan diagnoosien sijaan kiinnostuneita ihmisestä sekä siitä minkälaista muutosta hän elämäänsä kaipaa. Taideterapia on ihmisläheistä ja lääkkeetöntä työskentelyä, jossa byrokratian, erilaiset mittareiden sekä raporttien määrä ei syö liikaa aikaa olennaiselta.

Olemme luovia, rohkeita, joustavia ja toiminnallisia. Meillä on menetelmiä, jotka toimivat käytännössä ja joista voimme olla ylpeitä. Uusia on kehityksen alla kaiken aikaa. Taiteen keinoin autamme asiakkaita voimaantumaan ja löytämään toivomaansa suuntaa elämässä. Olemme avoimia uusille tuulille ja sovellamme toimintaamme ajan hengen mukaisesti.

Mitä tulee otsikkoon mieltä askarruttavista asioista, niin askartelunhan on myös todettu erittäin terapeuttiseksi toiminnaksi. Se rentouttaa, aktivoi mielikuvitusta, parantaa keskittymiskykyä, tuo iloa ja on mukavaa sosiaalista ajanvietettä. Tähänkin luovaan tekemiseen kiteytyy yllättävän monta tärkeää edellä käsiteltyä asiaa.

*** Nina Sundberg | Kirjoittaja on ratkaisukeskeinen kuvataideterapeutti, kouluttajapsykoterapeutti (VET), psykiatrinen sairaanhoitaja (AMK) ja yhdistyksen hallituksen jäsen