Kuvan erityislaatuisuudesta

Maalattiin sitä ennenkin

Taide on yhtä vanha kuin ihminen. Taiteen parantava vaikutus on tiedetty ihmisen historian alkuajoilta saakka. Kuvia on tehty monipuolisesti jo paljon ennen kuin nykyinen kuvataide- ja taiteilijakäsite ovat edes syntyneet. Taiteen tekeminen on ihmisellä ollut aina myötäsyntyinen tapa ja inhimillinen taipumus siinä missä puheen ja työkalujen valmistaminen ja ihminen onkin tehnyt kuvia historiansa alusta lähtien. Kuvat ovat liittyneet usein uskontoihin ja niillä on katsottu olleen parantavia voimia. Näin kuvista periaatteessa edelleenkin ajatellaan: kuva on moniulotteinen taso ja kertoo aina sekä tekijälle että katsojalle paljon.

Amerikkalaista psykologia ja psykoterapeuttia Margaret Naumburg kutsutaan taideterapian äidiksi. Hän perusti vuonna 1914 lapsille tarkoitetun koulun ”Walden School”, jossa korostettiin luovan kokemuksen, taiteen ja mielikuvituksen keskeistä merkitystä lasten terveelle kasvulle. Hänen lähestymistapansa korosti, että piilotajunta löytää ilmaisukeinon paremmin kuvien kuin sanojen avulla. Toinen merkittävä henkilö oli englantilainen kuvataiteilija Adrian Hill, joka otti ensimmäisenä käyttöön termin ”taideterapia” vuonna 1942 kuvaamaan niitä taiteen parantavia ja voimauttavia vaikutuksia, joita oli omakohtaisesti itse havainnut kuntoutuessaan itse sairastamastaan tuberkuloosista.

Kuvataideterapia löysi paikkansa

Noista päivistä on tieto ja havainnot kuvan terapeuttisista vaikutuksista kasvaneet huomattavasti ja runsas kuvaan ja sen käyttöön liittyvä tutkimus- ja kokemusaineisto hoitotyössä on johtanut siihen, että kuvataideterapia on saanut oman paikkansa terapeuttisessa kontekstissa. Kuvataideterapeuttinen teoria on kehittynyt psykoanalyysin, taiteen ja psykologian teorioiden yhdistelmänä koska sillä ole varsinaisesti omaa perusteoriaa.

Tiedetään, että taiteen harrastaminen, tuottaminen tai sen katsominen on itsessään terapeuttista ja sitä voidaan hyvinkin käyttää eräänlaisena itsehoidon välineenä. Sen lisäksi taideterapian käytöstä hoidollisessa muodossa on kuitenkin olemassa myös tieteellistä tutkimusnäyttöä. Taideterapian vaikuttavuutta on tutkittu sekä neurotieteen että laboratoriolääketieteen menetelmin. Tutkimalla aivoja ja niiden toimintoja neurotieteellisesti on saatu taideterapian tehoa selventäviä tuloksia esimerkiksi kuvien vaikutuksesta tunteisiin, ajatuksiin ja ihmisen hyvinvointiin. Tulokset ovat hyvin myönteisiä.

Kuvataideterapian erityislaatuisuutta kuvataan usein kuvan, terapeutin ja asiakkaan muodostaman kolmion avulla. Tämä kuvataideterapian kolmiosuhde on erityislaatuinen suhteessa psykoteraterapioihin sillä kunkin osatekijän ominaisuudet tuo siihen omat erityiset piirteensä ja vaikutusmahdollisuutensa. Kolmiosuhde tarkoittaa sitä, että taideterapiassa otetaan huomioon kunkin kolmion osatekijän välille muodostuva vuorovaikutustila ja niitä pidetään keskenään tasavertaisina. Näin ollen kuva tuo yhden uuden tason verrattuna psykoterapioihin.

Ajatuksista kuviksi

Kuvataideterapiassa syntynyt kuva mahdollistaa sellaisten asioiden kuvaamisen ja käsittelemisen, joille ei ole sanoja, selkeää muotoa tai sanat ovat vasta syntymässä asiakkaan mielessä. Kuvaa ei myöskään tarvitse aina edes selittää sanoin, se vaikuttaa ihmiseen kuvan omalla kielellä. Tämä on yksi taideterapian suurimmista vahvuuksista: luova työskentely tuo terapiaan mahdollisuuden sanattomien kokemusten ilmaisuun, käsittelyyn ja jakamiseen omalla erityislaatuisella tavalla. Kun psykoterapioissa keskitytään terapeutin ja asiakkaan väliseen kanssakäymiseen ja siinä vaikuttaviin prosesseihin, niin taideterapiassa pyritään huomioimaan kaikkien kolmen tekijän vuorovaikutus tasaveroisina vaikuttavina elementteinä.

Ihmisen psyykestä tiedetään, että kognitiivisen tietoisuuden ulkopuolelle jäävät elämään usein mm. traumaattiset kokemukset, jolloin ne voivat olla ihmisellä vain visuaalisina muistikuvina tai kehollisina aistimuksina. Näin ollen niille ei ole välttämättä sanoja vaan ne ovat olemassa vain sanattomana tietona. Ne voikin toisinaan olla helpompi ilmaista kuvan välityksellä. Mm. siihen kuva on oiva väline.

Psykoanalyytikko Winnicott otti käyttöön termin ”transitionaalitila”, joka tarkoittaa sellaista tilaa missä kuvitelmat ja todellisuus kohtaavat. Se on ulkoisen ja sisäisen maailman välissä oleva erityinen tila, jossa ihmisen luovuus ja leikillisyys kohtaavat. Tässä luovassa tilassa on mahdollista tehdä kokeiluja, jolloin syy- ja seuraussuhteita voidaan vapaasti ja ennakkoluulottomasti kyseenalaistaa. Näin voidaan saada aikaiseksi uusia näkökulmia, uudenlaisia ratkaisuyrityksiä ja keinoja ilman että se vaikuttaa vahingollisesti terapian ulkopuoliseen maailmaan. Tällaisen tilan käyttö kuvallisesti mahdollistaa ymmärryksen itseään kohtaan jolloin myötätunto omia ajatuksia ja kokemuksia kohtaan lisääntyy.

Taiteellisuus ja taideterapia

Usein kuulee sanottavan, että taideterapiaan ei voi tulla, koska ei osaa maalata tai piirtää. Moni tuntuu ajattelevan, että tulisi olla taiteellisesti lahjakas, jotta taideterapiasta voisi olla hyötyä. Yllättävän monella on se käsitys, että taideterapia vaatii taiteellisia lahjoja ja jotain erityisiä kykyjä, jotta voisi maalata kuvia jolloin pääsisi kiinni omiin ajatuksiin tai tunteisiinsa. Ikään kuin muutoksen mahdollisuus tai omien tuntemusten kuvaksi tekeminen olisi kiinni siitä, kuinka lahjakas visuaalisesti on. Näinhän ei tietenkään ole.

Ihmisen ajatukset ja tunteet eivät välitä taiteellisuudesta, ne vain tulevat ja menevät. Ne eivät vähääkään anna painoarvoa sille mikä niiden ilmiasu on, niillä on aivan muu tehtävä. Kuvataideterapian eräs ydintehtävistä on saada vuorovaikutussuhde kuvan, kuvantekijän ja terapeutin välille. Kaikilla ihmisillä (joitain ääritapauksia lukuun ottamatta) on aina sisäsyntyinen taito saada sisäinen maailma ulkoiseen todellisuuteen visuaalisesti näkyväksi. Ihan jokaisella.

Kuva on kunkku

Kuva toimii sillanrakentajana sisäisen ja ulkoisen maailman välillä. Kuvaa ei tarvitse selittää sanoilla koska se puhuu omaa kieltään. Kuvan kieli voi usein olla suorempaa kuin selittävät sanat. Kuva siis tuo mahdollisuuden ja kanavan sanattomien kokemusten ja tunteiden ilmaisuun ja käsittelyyn. Se on kuvan suurin lahja ja etu. Kuva kykenee kyllä välittämään monenlaisia viestejä ja tunnetiloja asiakkaan mielenmaisemasta mutta sen tulkinta tulee jättää asiakkaan vastuulle. Usein asiakkaat odottavat tai pelkäävät terapeutin näkevän kuvassa jotakin mitä he eivät itse siellä näe. Ja näinhän ei tietenkään ole.

Taideterapiassa työstetään usein omia henkilökohtaisia ristiriitoja tai merkityksiä, jotka aiheuttavat ihmiselle negatiivisia oireita, esteitä tai muita elämää hankaloittavia asioita. Kuvien kautta on mahdollista käsitellä vaikeita ja ristiriitaisiakin tunteita. Taidetyöskentelyn, eli omaehtoisen, kuvallisen tekemisen, tiedetään vahvistavan asiakkaan aktiivista ja tasavertaista suhdetta terapeuttiin – hieman eri tavalla kuin psykoterapioissa.

Näin ollen puheen piiriin voidaan saada myös sellaisia mielen sisältöjä, joita muilla keinoin olisi vaikea tai mahdoton tavoittaa. Kuvan kyky ylittää yksilöllinen tietoisuus ja liittää yksilöt toisiinsa tekee siitä voimallisen vaikuttajan terapiassa.

Yhdessä katsotaan

Terapeutin tehtävä on toimia kanssakulkijana yhteisellä tutkimusmatkalla kuvien maailmaan. Terapeutti voi toimia refletoijana, tunnistajana, hän voi kuulla ja nähdä mitä asiakas tekee. Hän voi antaa sanoja ja tuoda mielikuvia esiin. Hän voi kysyä tai kyseenalaistaa, hän voi tutkia ja kannustaa. Hän ei kuitenkaan voi kertoa mistä on kyse tai mikä on värien tai kuvien merkitys, sen tekee asiakas itse. Terapeutti antaa sanat tai ilmaisun mutta ei merkityksiä. Ei koskaan.

Kuvataideterapeutti ei anna vastauksia asiakkaan kysymyksiin tai ongelmiin vaikka niin asiakas voisi tai ehkä haluaisikin ajatella. Kuvakaan ei sinällään anna vastauksia mutta se toimii sanattomana kanavana ja ilmaisukeinona sellaisille asioille, tunteille ja ajatuksille, joille ei ole sanoja. Kuva kertoo aina jotakin, sillä on paljon sanottavaa. Aina.

*** Lähteet: Rankanen & Hentinen & Mantere: Taideterapian perusteet 2007. Haapasalo Elisa: Kuva kantaa 2012.

*** Satu Linna | Kirjoittaja on ratkaisukeskeinen kuvataideterapeutti ja yhdistyksen puheenjohtaja