Ratkaisukeskeisyyden erityislaatuisuus

Ratkesin juuret

Ratkaisukeskeisyys on yksi viitekehys ja psykoterapiamuoto monien terapiasuuntausten joukossa. Sen kehittäjiin kuuluu yhdysvaltalainen lääkäri ja psykiatri Milton H. Erickson, joka oli erikoistunut hypnoterapiaan ja perheterapiaan. Hänen terapiaotteensa olivat omintakeisia ja ehkä siksikin usein niin menestyksellisiä.

Hän oli yksi psykoterapian merkittävimmistä uranuurtajista. Hän oli legenda, jonka kehittämä kokonaan uudenlainen psykoterapeuttinen ajattelutapa on ollut pohjana modernin lyhytterapian ja perheterapian kehittymiselle. Voidaankin sanoa, että Erickson on lyhytterapialle sitä mitä Freud oli psykoanalyysille. Ericksonin aikana, 50-luvulla, erilaiset luovat ja kekseliäät hoitomenetelmät, kuten esimerkiksi kotitehtävien antaminen asiakkaalle, olivat täysin uusi tapa toimia. Milton H. Erickson kehitti mallin, jossa terapiaprosessin alussa, yhdessä asiakkaan kanssa määriteltiin tavoitteet, joita kohden terapiassa lähdetään kulkemaan. Hän käytti mm. narratiivista menetelmää ja erilaisia metaforia terapiassaan, mitä ei aiemmin ollut koskaan tehty. Hänen terapiaotteensa olivat omintakeisia ja ehkä siksikin usein niin menestyksellisiä.

Uudet menetelmät, uusi lähestymistapa

Erickson poikkesi siitä psykiatrian ajattelutavasta, joka keskittyi luokitteluun ja diagnoosin. Vaikka hän oli kiinnostunut myös diagnooseista, hänen pääasiallisin kiinnostuksensa kohdistui muutoksen aikaan saamiseen. Hän piti terapiaa taiteena ja korosti, että terapian tekeminen vaati käytännön taitoja. Häntä kiinnostivat tulokset ja hän hylkäsi toimimattomat menetelmät, ottaen nopeasti käyttöön jonkun muun tavan sen sijaan, että olisi jatkanut epäonnistunutta tapaa vain kunnioittaakseen perinteitä. Häntä ei kiinnostanut filosofisten koulukuntien kädenvääntö vaan hän keskittyi todelliseen maailmaan ja asiakkaittensa todellisiin ongelmiin. Ericksonin näkemys oli se, että ihmiset toimivat usein hyvin rajoittuneilla ja kaavamaisilla tavoilla, mistä johtuen he saattoivat helposti juuttua erilaisiin ongelmatilanteisiin elämässään.

Tiedostamaton mieli oli Ericksonille positiivinen voimavara ja hän pyrkikin erilaisten tarinoiden avulla vahvistamaan asiakkaan omaa luovaa prosessia. Erickson pyrki aina tekemään uuden teorian jokaisen asiakkaan kohdalla eikä halunnut luoda mitään yhteneväistä teoriaa mielen toiminnasta. Ratkaisukeskeiset toimintatavat kehitettiin yrityksen ja erehdyksen kautta, havainnoimalla asiakkaiden ja terapeuttien välisiä keskusteluja yrittämällä nähdä mikä niissä oli erityisen hyödyllistä. Menetelmää ei johdettu mistään teoriasta suoraan vaan se syntyi käytännön kokemuksen kautta.

Mikä erottaa ratkaisukeskeisyyden muista?

Vuosikymmeniä psykoterapiassa vallalla oli psykodynaaminen perusolettamus, että ongelmien aiheuttaa jokin piilevä, harjaantumattomalle silmälle paljastumaton dynamiikka. Ongelma olivat ikään kuin jäävuoden huippu, joka edusti jonkin piilevän, vielä näkymättömän syyn oireita. Useissa terapiasuuntauksissa ongelmat pyriittiin ratkaisemaan tekemällä asiakas tietoiseksi ongelmien luonteesta ja alkuperästä ja tästä syystä sanottiinkin, että muutoksen edellytys on ihmisen tietoisuus ongelman aiheuttajasta tai todellisesta luonteesta. Tämä jäävuoriteoria oli peräisin lähes suoraan lääketieteestä, jossa tiedetään, että elimistöön vaikuttavat prosessit aiheuttavat määrättyjä oireita eri puolilla kehoa. Ajateltiin, että kaikilla ihmisen oireilla on funktio ja että oireet esiintyvät siksi, että ne palvelevat ihmisen elämässä jotakin tarkoitusta tai päämäärää. Jos ne eivät olisi tarkoituksenmukaisia, ne eivät jatkuisi vaan ne loppuisivat. Näin ollen painopiste oli usein patologiassa, puutteellisuuksien tunnistamisessa ja asioiden korjaamisessa parempaan suuntaan. Erickson alkoi kyseenalaistaa tätä olettamusta ja lähti kehittämään uudenlaisia ratkaisutapoja.

Vaikka on yleismaailmallista ja inhimillistä, että ihminen haluaa etsiä syitä ongelmilleen, ratkaisukeskeisen ajattelutavan pioneerit ja kehittäjät De Jong & Berg kritisoivat tätä vallalla olevaa ongelmalähtöisyyttä auttamisammattien lähtökohtana. Heidän mukaan terapeutit tyypillisesti pyysivät asiakkaitaan kuvailemaan ja analysoimaan ongelmiaan ja tähän käyettiin paljon aikaa. Tämä ongelmakeskeinen lähestymistapa pohjautui suoraan lääketieteelliseen malliin, joka lähtee siitä että lääkärin täytyy ensi diagnosoida asiakkaan sairaus voidakseen hoitaa sitä mahdollisimman tehokkaasti. Eli ihmisten psyykkiset ongelmat luokiteltiin samaan tapaan kun lääketieteessä, joka oli kehittänyt ansiokkaasti kattavia sairauksien luokitteluja ja niihin liittyviä diagnostisia menetelmiä ja hoitotoimenpiteitä. Ratkaisukeskeisyyden kehittäjät ottivat tähän ajattelutapaan tuolloin suuren pesäeron.

Ongelmien objektiivisuus

Toinen vahva käsitys oli pitkään se, että asiakkaan ongelmia aiheuttavat tekijät ovat objektiivisesti todellisia, samaan tapaan kuin ihmisellä olevat elimelliset toimintahäiriöt, sairausprosessit tai bakteerit ovat objektiivisesti olemassa. Ongelmalähtöisissä terapiamalleissa asiakkaiden ongelmia aiheuttavat tekijät ajateltiin olevan samankaltaisessa suorassa syy-seuraussuhteessa asiakkaan ongelmiin kuin bakteerit, jotka aiheuttavat sairauksia ihmisen ruumiissa. Tästä seurasi se, että ongelmien hoidossa tukeuduttiin aiemmin määriteltyihin hoitomalleihin ja ongelmia tutkittiin tieteellisesti tiettyjen ja sovittujen mallien mukaisesti. Eriksson ajatteli kuitenkin, että ihmisen ongelmiin oli harvoin vain yksi oikea ratkaisu, koska ihmiset ja heidän käsityksensä elämästä ovat niin moninaisia, joten ei ole olemassa yhtä oikeaa ratkaisua kuhunkin ongelmaan.

Vastarinnan merkitys

Kolmas peruskäsitys psykoterapioissa oli perinteisesti ajatus siitä, että asiakkaat suhtautuvat muutokseen ambivalentisti ja / tai vastustavat muutosta. Vastarinnalla tarkoitetaan siis psykoterapiassa yleisesti ottaen sellaista asiakkaan käyttäytymistä ja asennoitumista, joka estää terapian aloittamisen tai etenemisen. Ratkaisukeskeisessä terapiassa ei tunneta niin sanottua vastarintaa eikä vastaanotolle ajatella tulevan vastustavia tai hankalia asiakkaita, vaan ihmisillä ajatellaan olevan aina ratkaisuun tarvittavat taidot ja voimavarat, ne tulee vain löytää. Terapeutin tehtävänä on etsiä yhdessä asiakkaansa kanssa se tapa, millä näitä taitoja ja voimavaroja voidaan hyödyntää parhaalla mahdollisella tavalla. Milton H. Ericksonin periaatteen mukaisesti terapiassa ja terapiatilanteessa hyväksytään ja hyödynnetään kaikki se, mitä asiakas tilanteeseen tuo.

Tunteensiirto ja assosiaatio

Neljäs peruskäsite psykoterapiassa on transferenssi, mikä on tärkeä työväline psykodynaamisissa terapioissa. Se on tunteensiirtoilmiö, joka tarkoittaa sitä, että asiakas kohdistaa tiedostamattaan omia tunteitaan terapeuttiin. Myös vapaata assosiaatiota käytetään ja hyödynnetään tutkimusmenetelmänä psykodynaamisessa terapiassa. Mlemmat käsitteet loi psykoanalyytikko Sigmund Freud. Ratkaisukeskeinen työskentely ei perustu näistä kumpaakaan, vapaaseen assosiaatioon eikä terapeutin ja asiakkaan väliseen transferenssi-ilmiöön. Ratkaisukeskeinen terapia on tavoitteellista toimintaa ja terapeutin ja asiakkaan välinen suhde on lähempänä valmennustyyppistä yhteistyösuhdetta. Menneisyydellä ei myöskään ratkaisukeskeisyydessä ole suurta painoarvoa, vaan päähuomio on tässä hetkessä ja tulevaisuudessa. Asiakas ja terapeutti ovat siis tasa-arvoisia ja eikä tunteensiirtoa ajatella ratkaisukeskeisessä terapiassa esiintyvän.

Ratkesin vahvuudet

Ratkaisukeskeisen terapian eräänä vahvuutena voidaan pitää sitä, että työskentelysuhde syntyy nopeasti ja muutosprosessi alkaa saman tien. Muutosten edistymistä on helppo arvioida, koska ongelmien tarkastelunäkökulma on konkreettinen ja muutoskohdat on määritelty hyvin arkiseksi ja käytännöntasoiseksi. Muutosvaiheissa edetään melko pienin askelin, jolloin muutosaskeleet on tarvittaessa helppo määritellä uudelleen paremmin toimiviksi. Se on joustava lähestymistapa ja soveltuu monenlaisiin tilanteisiin ja asiakasryhmille.

Ratkaisukeskeinen lähestymistapa näyttää saaneen jo kohta tasa-arvoisen aseman psykodynaamisen viitekehyksen rinnalla. Siitä huolimatta ratkaisukeskeisyys käsitteenä aiheuttaa paljon epäselvyyttä. Ehkä siksi, että ratkaisukeskeisyydessä terapiassa keskitytään asiakkaan voimavaroihin, positiivisiin muutoksiin sekä asiakkaan olemassa oleviin voimavaroihin siinä missä psykoanalyyttinen näkökulma korostaa yksilön henkilöhistorian merkitystä patologisen oireilun syynä. Ratkaisukeskeisen terapian taustalla vaikuttaa kuitenkin voimakkaasti näkemys, että asiakkaalla on aina voima ja kyky ratkaista ongelmansa, ja ihmisen mahdollisuuksia ja taipumuksia tarkastellaan aina positiivisessa valossa.

Maailma todennäköisesti tarjoilee erikokoisia vastoinkäymisiä meille kaikille ja tapoja ihmiselämään liittyvien vastoinkäymisten ratkomiseen on valtavasti – niitä on yhtä paljon kuin on ihmisiä. Ratkaisukeskeisen työskentelyn vahvuus että keskeistä siinä on luovien, omanlaisten, omaperäisten ja uudenlaisten ratkaisujen löytäminen. Monenlaisiin ongelmiin on aina monenlaisia ratkaisuja. Milton H. Eriksonin tiedetään sanoneen: ”Ihminen tietää ongelmansa ratkaisun, hän ei vain tiedä sitä että hän tietää.” Jokainen ihminen on siis omanlaisensa ja jokaisella on ainutlaatuiset tavat ratkoa ongelmia ja siinä on ratkaisukeskeisyyden peruskallio. Tämä on eräs ratkaisukeskeisen ajattelutavan perusteeseistä: tavoitteisiin voi päästä montaa reittiä eikä ratkaisun löytyminen vaadi ongelman tiedostamista.

Ratkaisukeskeisen kuvataideterapian käyttömahdollisuudet ovat myös hyvin laajat ja ratkaisukeskeisen kuvataideterapian vaikuttavuus ja ainutlaatuinen luonne voi tuoda yksinomaan lisää mahdollisuuksia ja auttamiskeinoja nykyiseen ratkaisukeskeiseen terapiakenttään. Mutta siitä sitten seuraavalla kerralla.

*** Lähteet: De Jong Peter, Berg Insoo Kim 2008. Ratkaisukeskeisen terapian oppikirja. Lyhytterapia-instituutti Oy. Haley Jay 1996: Milton Erickson terapeuttina. Käännös Merja Iso-Aho. Ratkes-lehti 2/1996. Hudson O’Hanlon William &Weiner-Davis Michele 1990: Ratkaisut löytyvät – Psykoterapian uusi suunta. Karisto Oy. Lipponen Kristiina 1999. Yhteistyön luomisesta asiakastyössä. Ratkes-lehti 4/1999.

*** Satu Vilponen | Kirjoittaja on ratkaisukeskeinen kuvataideterapeutti ja yhdistyksen puheenjohtaja