Taiteen eheyttävä voima

Kun työskentelin eräoppaana, mantrani oli: Luonto tervehdyttää. Nyt tunnistan, että ihminen voi ottaa taiteen vastaan samalla tavalla kuin luonnon. Aina kun vedän tyhjään maalauspohjaan ensimmäiset siveltimen vedot, niin minussa tapahtuu jotain ihmeellistä. Palaan siihen aikaan lapsuuteen, kun nautin taiteen luomisesta. Kävin kuvataidekoulua ja minulla oli taidetarvikkeita huoneessani. Kaikki se, mitä opin lapsena, onkin sisälläni! Taidetyöskentelyssä kohtaan sisäisen maailmani ja jotain sellaista tulee näkyväksi, mitä en itsekään tiedä etukäteen. Väri kaipaa vierelleen toista väriä, muoto kutsuu seuraavaa muotoa. Lopputulos on yllätys.

Samalla kun hukkasin omat värini ja ääneni niin piilotin itseeni paljon surua ja häpeää. Osa siitä on ylisukupolvista. Olen kuin arkku, joka on ollut parempi pitää lukittuna. Kaikki se mitä sieltä löytyy, on ollut liian raskasta käsitellä. Ennen nuo tunteet kuluttivat voimani. Taiteesta on tullut avain arkkuuni ja öljyvärit on avain häpeäidentiteetin voittamiseen. Häpeä on vaikea tunne. Suljen silmät ja maalaan sitä. Annan sisältäni tulevan tunteen viedä ja päättää värit ja muodot. Nyt häpeä on kankaalla, eikä enää sisälläni. En älyllistä sitä.

Alta paljastuu niin paljon värejä, että olen tukahtua. Maalaan määrittelemätöntä suruani pois. Elän tunteitani maalaamieni värien kautta. Hengitän värejä. En suinkaan ole ainoa, jolla taiteelliseen toimintaan liittyy voimaantumisen kokemuksia. Taiteellisen toiminnan avulla tarjoutuu mahdollisuus saada korjaavia ja vahvistavia kokemuksia. Taiteen kautta pystyn kasvamaan omaksi itsekseni. Oivallan, että melankolia ei ole erillinen osa minua vaan valettu minuun. Maalaan ääriviivani. En ole piilotellut masennustani, sillä en vain itsekään päästänyt sitä aiemmin kylään. En kuorruta masennustani positiivisuudella.

Millaisen tilan saan täyttää? Mistä alan? Missä menevät rajani? Mihin asti saan mennä? Taiteesta on tullut tutkimusmatka itseeni, mutta myös moniin muihin asioihin. Minulla on taas löytöretkeilijän uteliaisuus, muttei tarvitse lähteä koto minnekään. Taide on herkistänyt havainnoimaan valoa, sävyjä ja muotoja ihan uudella tavalla arjessa. Taiteesta on tullut rinnakkaistodellisuuteni, johon voin paeta. Taiteen kautta voin tarvittaessa myös kiukutella ja räyhätä; purkaa vihaa, turhautumista ja ahdistusta. Taide on turvallinen koti kun on ollut haavoittunut. Taide on aina oikein, eikä se tuomitse ketään. Taiteen äärellä saan olla, mitä haluan. Saan luoda oman identiteettini.

Tuntuu, että taiteen ansiosta minun ei tarvitse lähteä minnekään hankkimaan tunnetta elossa olosta. Joku viisas on sanonut, että taide on järjettömyyden järjellistämistä. Sitä en ymmärrä, minulle taide on järkeistämisestä irti päästämistä. Ennen älyllistin kaiken. Taiteessa kytken älyn pois päältä. Taide ei ehkä opeta miten tulla paremmaksi ihmiseksi, vaan miten tulla ihmisemmäksi, inhimillisemmäksi. Taide opettaa omaksumaan uutta ja erilaista, erilaisuuden sietokykyä. Sen kautta voin hankkia sisäistä rikkautta.

*** Reetta Koski | Kirjoittaja on kasvatustieteen maisteri, eräopas, ratkaisukeskeisen taideterapian ohjaaja